Laku

 On hiljaista. Käkikellon käki on muuttanut ja nyt kuuluu ainoastaan tikitys. Uusimmassa ja suurimmassa raapimapuussa ei kukaan pötköttele. Se oli Lakun puu, eikä sinne kukaan muu ole vielä majaansa tehnyt. Laku oli lauluineen ja liikkeineen kaikkialla. Hapsi. 

Kun Laku kuoli, annoimme muiden hyvästellä Lakun. Jokainen vuorollaan kävi jättämässä jäähyväiset - Pesonenkin. Pyrimme näin kertomaan mitä oli tapahtunut. Emme halunneet, että Laku olisi vaan hävinnyt. Nyt kaikki saivat jättää jäähyväiset. Todellisuudessa Laku lienee kertonut muille jo aikaisemmin olevansa vakavasti sairas. Me ihmiset emme puhu kissaa, me jouduimme toteamaan sen lääkärissä. 

Lakulta löytyi kasvain sydänpussista. Emme halunneet nukuttaa Lakua sillä reissulla, vaan halusimme hänet vielä kotiin ja koti eläinlääkärillä jättää jäähyväiset. Ehdimme olemaan kymmenisen minuuttia kotona, kun Laku tuupertui lattialle. Todennäköisesti sydän petti. 

  Lakun viisaus ei ollut opittua, vaan se oli sisäänrakennettua. Se oli Lakussa itsessään. Laku loikki kuin leppäkerttu ja pörräsi kuin pupu. Lauloi kuin Arokanto. Laku oli Pesosen silmät ja korvat. Otti vastaan ja antoi. Ohjasi ja esti. Laku antoi kaikille jotain. Ihan jokaiselle.

Laku täytti huoneen, huoneet ja koko asunnon. Aamusta iltaan ja usein myös öisin. Lakulla oli eittämättä adhd, mutta meille Laku oli pelkkä hd - kissojen Harley Davidson. Täyttä asennetta. Se minkä Laku eli, eli sen täysillä. Kiitos Laku!